Eilen illalla puhuin yli tunnin minulle vieraan miehen kanssa puhelimessa.
Katselimme jalkapallomatsia sivusilmällä ja puhuimme kaikesta
mahdollisesta yrittäen luoda kontaktin ja tuttavuuden linjojen lävitse.
Olimme saaneet deitti-reittiä pitkin yhteydenottoon mahdollisuuden,
mutta kummastelin lakkaamatta miksen ole häneen aiemmin törmännyt.
Todellisessa elämässä ihmiset tuntuvat hukkuvan kasvojen, nimien ja
arjen vilinään josta kiipeäminen vaati aikansa ja vaivansa. Tapaamme
juuttua rutiineihin, tuttuihin piireihin, samoihin paikkoihin. Missä on
vapaus valita, rohkeus uskaltaa ja villi riemu? Arjen ei kuulu olla
tukahduttavaa tai tappavaa, vaan elämää. Me hukkaamme aikamme turhan
päiväisessä materiaalin metsästyksessä, yhteiskunnassa pätemisessä ja
menetämme hetken jolloin olisimme voineet nauraa.
Olemme masentuneita, väsyneitä, sairaita. Sairaita sisäisesti,
ulkoisesti - yhteiskunnallisesti. Maailman ihmiset kärsivät onnettomina
toivoen parempaa päivää, joka paistaa aidan takana. Yritämme löytää
lohtua vastaankulkijan katseesta, joka kääntyy pois päin juuri ennen
katseiden kohtaamista. Tai sitten sattumalta, näemme bussissa nauravan
ihmisen, joka katseemme huomattuaan kääntyy häpeissään hymyilemään
ikkunalle.
Tarve päteä tuo meidät tasapäisiksi samaan maaliin tähtääviksi
yksilöpelaajiksi. Kaipaan ryhmähenkeä, tukea ja tuettavaa. Kaipaan
maailmaan lisää hymyileviä ihmisiä, tuttavia, ystävyksiä.
Taidanpa polttaa tupakan tabletin imeskelyn sijaan.
keskiviikko, 14. kesäkuu 2006
Kommentit