Eilen illalla puhuin yli tunnin minulle vieraan miehen kanssa puhelimessa.
Katselimme jalkapallomatsia sivusilmällä ja puhuimme kaikesta mahdollisesta yrittäen luoda kontaktin ja tuttavuuden linjojen lävitse. Olimme saaneet deitti-reittiä pitkin yhteydenottoon mahdollisuuden, mutta kummastelin lakkaamatta miksen ole häneen aiemmin törmännyt.
Todellisessa elämässä ihmiset tuntuvat hukkuvan kasvojen, nimien ja arjen vilinään josta kiipeäminen vaati aikansa ja vaivansa. Tapaamme juuttua rutiineihin, tuttuihin piireihin, samoihin paikkoihin. Missä on vapaus valita, rohkeus uskaltaa ja villi riemu? Arjen ei kuulu olla tukahduttavaa tai tappavaa, vaan elämää. Me hukkaamme aikamme turhan päiväisessä materiaalin metsästyksessä, yhteiskunnassa pätemisessä ja menetämme hetken jolloin olisimme voineet nauraa.
Olemme masentuneita, väsyneitä, sairaita. Sairaita sisäisesti, ulkoisesti - yhteiskunnallisesti. Maailman ihmiset kärsivät onnettomina toivoen parempaa päivää, joka paistaa aidan takana. Yritämme löytää lohtua vastaankulkijan katseesta, joka kääntyy pois päin juuri ennen katseiden kohtaamista. Tai sitten sattumalta, näemme bussissa nauravan ihmisen, joka katseemme huomattuaan kääntyy häpeissään hymyilemään ikkunalle.
Tarve päteä tuo meidät tasapäisiksi samaan maaliin tähtääviksi yksilöpelaajiksi. Kaipaan ryhmähenkeä, tukea ja tuettavaa. Kaipaan maailmaan lisää hymyileviä ihmisiä, tuttavia, ystävyksiä.

Taidanpa polttaa tupakan tabletin imeskelyn sijaan.