Tänä aamuna heräsin tekstiviestiin.
Kummityttöni äiti kyseli syömmekö tofukakkua ja lupasi hakea meidät
asemalta. Olin tyrmistynyt - muistan selkeästi kun laitoin
tekstiviestin Jimin vesirokosta. Jouduin ensimmäiseksi teokseni tänään
tuottamaan pettymyksen ja soittamaan huonot uutiset. Ystäväni oli
pettynyt, mutta jo puhelun lopussa hän alkoi olla huolissaan omasta
tyttärestään, eikä enää toivonutkaan meitä pikaisesti käymään.
Lomasuunnitelmat ovat helpompi kieltämättä toteuttaa kun lapsi ei ole
vesirokossa. Jimi alkaa voida paremmin ja näppylät ovat laskemassa.
Vieläkään ei kutinaa, mutta itkua ja "tyhmä äiti" - juttuja alkaa
esiintyä useamman kerran päivässä. Eli selkein paranemisen merkki on
kun lapsi kyllästyy äitiinsä. Päätin vieläkin hemmotella Jimiä
lempiruoalla: Kukkakaalikeitolla ja lämpimillä voileivillä.
Laitoin
kattilan pohjalle vettä ja kiehumaan. Mukavasti suolaa, (suolatonta)
kasvisliemijauhetta, sipulijauhetta, persijaa kuivattuna... ja
kiehuvaan veteen pussillinen kukkakaalta. Nyt keittopohja saa porista
rauhassa.
Jimi katsoo taas samaa lastenvideota.
Aivan liiallista ja turhaa passiivisuutta aiheuttavaa viihdettä.
En pidä siitä, että hän katsoo enemmän nyt vesirokkoaikana
videoita - mutta onneksi on säännöt. Tietysti on raskasta niin
sairaalle lapselle kuin äidillekin taistella jostain turhanpäiväsistä
asioista. On kuitenkin lohduttavaa todeta, että kasvatus menee
pikkuhiljaa perille. Riitelyn kohteet muuttuvat lapsen kasvaessa
edellisiin sääntöihin. Kuten Theodore Litt on esittänyt, kasvattajan
tehtävä on toimia ympäristön ja kasvatettavan konfliktin välissä.
Jatkuvalta konfliktilta tämä tuntuukin välillä. Uskon
sinnikkäästi, että rajatON rakkaus, kuten eräs mainoskampanja vuosia
sitten väitti.
Keitosta
on iso osa nestettä jo haihtunut pois ja kukkakaalit pehmeitä.
Lisään joukkoon kolmisen desiä maitoa ja nokareen voita. Sekoitan
desiin maitoa hiivaleipäjauhoja kylmäsuurukseksi. Laitan uuniin
kuivahtaneet ruisleivät voin, tomaatin ja juustoviipaleen kanssa. Jimi
rakastaa lämpimiä voileipiä. Keitto alkaa kiehua ja lisään
jauhosuuruksen vahvasti sekoittaen.
Olen kieltämättä kasvattajana itsekäs
ja viimeaikoina leikkiminen on ollut minimaalista. Tässä kohtaa voisi
vedota työn, opiskelun ja kodinhoidon vievän aneemiselta yh-äidiltä
viimeisetkin voimat... mutta kyseessähän on pelkkä priorisointi.
Pettymyksiin oppiminen on karaisevaa, mutta sinänsä jatkuvat
pettymykset - tai petetyt lupaukset - eivät kasvata. Ne traumatisoivat.
Kasvatusta ei opeteta oikein missään. Etenkin meille vanhemille pari
pakollista pedagogiikan kurssia synnytysvalmennuksen ohella ei tekisi
pahaa yhteiskunnalle. Miksei tietyn ikäisten lasten vanhemmille ole
lastensuojelulain nojalla pakollista suorittaa jotain kursseja ja
testejä? Kukaan - tai harvempi meistä - syntyy valmiiksi vanhemmaksi,
hyväksi äidiksi tai isäksi. Vanhemmuus on jatkuvaa kasvamista, itseensä
pettymistä ja uuden oppimista. Miksi meillä on lupa pilata seuraavan
sukupolven elämä kasvattamalla heitä miten sattuu? Ehkä olen pettynyt
vain itseeni ja syyllistän yhteiskuntaa siitä.
Keittiössä
tuoksuu herkulliselle. Otan kuumat voileivät uunista ja nostan ne
lautaselle. Kukkakaalikeitto on valmista syötäväksi, joten kutsun Jimin
syömään.
perjantai, 27. toukokuu 2005
Kommentit