Tänä aamuna heräsin tekstiviestiin. Kummityttöni äiti kyseli syömmekö tofukakkua ja lupasi hakea meidät asemalta. Olin tyrmistynyt - muistan selkeästi kun laitoin tekstiviestin Jimin vesirokosta. Jouduin ensimmäiseksi teokseni tänään tuottamaan pettymyksen ja soittamaan huonot uutiset. Ystäväni oli pettynyt, mutta jo puhelun lopussa hän alkoi olla huolissaan omasta tyttärestään, eikä enää toivonutkaan meitä pikaisesti käymään. Lomasuunnitelmat ovat helpompi kieltämättä toteuttaa kun lapsi ei ole vesirokossa. Jimi alkaa voida paremmin ja näppylät ovat laskemassa. Vieläkään ei kutinaa, mutta itkua ja "tyhmä äiti" - juttuja alkaa esiintyä useamman kerran päivässä. Eli selkein paranemisen merkki on kun lapsi kyllästyy äitiinsä. Päätin vieläkin hemmotella Jimiä lempiruoalla: Kukkakaalikeitolla ja lämpimillä voileivillä.

Laitoin kattilan pohjalle vettä ja kiehumaan. Mukavasti suolaa, (suolatonta) kasvisliemijauhetta, sipulijauhetta, persijaa kuivattuna... ja kiehuvaan veteen pussillinen kukkakaalta. Nyt keittopohja saa porista rauhassa.

Jimi katsoo taas samaa lastenvideota. Aivan liiallista ja turhaa passiivisuutta aiheuttavaa viihdettä. En  pidä siitä, että hän katsoo enemmän nyt vesirokkoaikana videoita - mutta onneksi on säännöt. Tietysti on raskasta niin sairaalle lapselle kuin äidillekin taistella jostain turhanpäiväsistä asioista. On kuitenkin lohduttavaa todeta, että kasvatus menee pikkuhiljaa perille. Riitelyn kohteet muuttuvat lapsen kasvaessa edellisiin sääntöihin. Kuten Theodore Litt on esittänyt, kasvattajan tehtävä on toimia ympäristön ja kasvatettavan konfliktin välissä. Jatkuvalta konfliktilta tämä tuntuukin välillä.  Uskon sinnikkäästi, että rajatON rakkaus, kuten eräs mainoskampanja vuosia sitten väitti.

Keitosta on iso  osa nestettä jo haihtunut pois ja kukkakaalit pehmeitä. Lisään joukkoon kolmisen desiä maitoa ja nokareen voita. Sekoitan desiin maitoa hiivaleipäjauhoja kylmäsuurukseksi. Laitan uuniin kuivahtaneet ruisleivät voin, tomaatin ja juustoviipaleen kanssa. Jimi rakastaa lämpimiä voileipiä. Keitto alkaa kiehua ja lisään jauhosuuruksen vahvasti sekoittaen.

Olen kieltämättä kasvattajana itsekäs ja viimeaikoina leikkiminen on ollut minimaalista. Tässä kohtaa voisi vedota työn, opiskelun ja kodinhoidon vievän aneemiselta yh-äidiltä viimeisetkin voimat... mutta kyseessähän on pelkkä priorisointi. Pettymyksiin oppiminen on karaisevaa, mutta sinänsä jatkuvat pettymykset - tai petetyt lupaukset - eivät kasvata. Ne traumatisoivat. Kasvatusta ei opeteta oikein missään. Etenkin meille vanhemille pari pakollista pedagogiikan kurssia synnytysvalmennuksen ohella ei tekisi pahaa yhteiskunnalle. Miksei tietyn ikäisten lasten vanhemmille ole lastensuojelulain nojalla pakollista suorittaa jotain kursseja ja testejä? Kukaan - tai harvempi meistä - syntyy valmiiksi vanhemmaksi, hyväksi äidiksi tai isäksi. Vanhemmuus on jatkuvaa kasvamista, itseensä pettymistä ja uuden oppimista. Miksi meillä on lupa pilata seuraavan sukupolven elämä kasvattamalla heitä miten sattuu? Ehkä olen pettynyt vain itseeni ja syyllistän yhteiskuntaa siitä.

Keittiössä tuoksuu herkulliselle. Otan kuumat voileivät uunista ja nostan ne lautaselle. Kukkakaalikeitto on valmista syötäväksi, joten kutsun Jimin syömään.